Viime postauksesta onkin jo aikaa, joten nyt on ehkä ihan hyvä kirjoitella tänne taas lisää. Tässä kuluneena viikkona onkin tapahtunut jos jonkinmoista. Incoming wall of text.

Alkuviikko meni tavallisissa merkeissä japanintuntien ja muiden kulttuurikurssien kanssa. Keskiviikkona kuitenkin lähdimme parin vaihtarin kanssa ostamaan pyöriä. Thaikkuvaihtari suostui näyttämään meille sen paikan mistä oli oman pyöränsä ostanut ja lähdimme sitä kohti koulupäivän päätyttyä. Kävelimme ensin supermarketin eteen, josta nousimme bussiin. Noin 40 minuutin ajelun jälkeen olimme saapuneet toiselle puolelle Kanazawaa. Alue, jonne saavuimme olikin ehkä sitä aidompaa Kanazawaa, talojen väleissä kasvatettiin riisiä ja ulkomaalaisia ekaa kertaa livenä näkevät koululaiset sanoivat "Hello" jokaisen meistä kohdalla toinen toisensa perään. Noin 10 minuutin kävelymatkan päästä löytyi thaikkuvaihtarin osoittama paikka. Vanhempi japanilaispariskunta oli talonsa sivun remontoinut kaupaksi, ja isäntä käytti autotallia pyörien varastoimiseen ja korjaamiseen. Hänellä oli sopivasti kaksi pyörää myytävänä ja pienen empimisen ja pyörien kunnostamisen jälkeen ostimme lopulta pyörät. Itse pyörän hinta oli noin 40€, mutta siihen päälle tuli vielä pakollinen rekisteröintimaksu ja ostin myös pyörääni paremman lukon. Pariskunta halusi ottaa meistä vielä pari kuvaa ennenkuin jatkoimme matkaa takaisin Sakigakeen. Matka toiselta puolelta kaupunkia ei kuitenkaan ollut ihan helppo ja thaikkuvaihtarin google mapsin avulla kiertelimme siksakkia noin 3 tuntia kunnes pääsimme takaisin tutun supermarketin luokse. Kävimme syömässä hyvin ansaitun annoksen japanilaista currya, jonka jälkeen thaikkuvaihtari palasi kämpilleen ja minä ja skottivaihtari lähdimme nousemaan mäkeä kohti Sakigakea.

Seuraavana päivänä oli japanintuntien jälkeen vuorossa ruukunvalmstuskurssin ensimmäinen tunti, eli osallistuminen teeseremoniaan. Seremonia järjestettiin opiskelija-asuntola Kaikanin vieressä olevassa vierastalossa, jossa on perinteinen japanilainen huone. Seiza-asento, eli se vanha japanilainen tapa istua jalkojen päällä ei meikäläisen jaloille oikein sovi ja opettaja antoikin kaikkien istua miten tykkäsivät silloin kun seremonian etiketti ei seizaa vaatinut. Tervehdysten ja teen vastaanottamisen sekä kupin palauttamisen aikaan piti kaikkien vaihtaa seizaan ja suorittaa oikeaoppiset toimenpiteet. Seremonia menee jotenkuten näin. Ensin seremonian isäntä, joka valmistaa teen tuo huoneeseen tarvittavat tavarat oikeassa järjestyksessä ja vain pari tavaraa kerralla. Ensimmäinen ja tärkein vieras istuu isännän "oikealla" puolella, joka oli vierastalon pienessä huoneessa hieman improvisoitu. Isännän valmistaessa teetä hän tarjoaa vieraille sesongin mukaisia makeisia, sillä ensin makeaa syötyään osaa vieras arvostaa teen makua enemmän. Makeisina meillä oli syksyisen lehden muotoinen karkki ja mochia. Makeiset syötyämme isäntä ojensi teetä ensin ensimmäiselle vieraalle, joka kumarsi kiitokseksi. Sen jälkeen teen saanut vieras asettaa sen itsen sä ja seuraavan väliin ja kumartaa yhdessä toisen vieraan kanssa. Tämä meinaa sitä että vieras kiittää siitä että saa juoda teetä ensin ja toinen kunnioittaa sitä. Sitten hän siirtää teekupin eteensä kääntää sitä kaksi kertaa ja juo teen käyttäen 3 ja puoli hörppäystä. Tämän jälkeen hän laskee kupin ja katselee sitä. Tämä johtuu vanhasta tavasta, jossa samurait osoittivat vaurauttaan tuomalla teeseremoniaan erilaisiaja hienoja kuppeja. Nykyään teeseremonia on riisutumpi, mutta kupit ovat silti hienoja. Lopulta isäntä tulee hakemaan kupin pois ja vieras ja isäntä kumartavat toisilleen. Sama jatkuu toisen vieraan kohdalla, mutta hänestä eteenpäin kumarretaan isännän jälkeen edelliselle vieraalle, joka osoittaa sitä että vieras aikoo nyt juoda hänen kanssaan. Seremonian lopussa isäntä vie taas kaikki valmistustarpeet yksitellen pois. Menee taas aika syvälliseksi meiningiksi.

Perjantai iltana oli suunnitelmissa lähteä vaihtariporukan kanssa taas Izakayaan, mutta sinne päästyämme kävi ilmi ettei sinne mahtunutkaan niin isoa porukkaa. Hetken empimisen jälkeen päätimme lähteä syömään okonomiyakia, kun kaikilla oli nälkä. Okonomiyaki on sekalainen annos vihanneksia, lihaa, kananmunaa ja muuta, joka sitten paistetaan itse ravintola pöydän keskeltä löytyvän pellin päällä. Paistuneen seoksen päälle voi sitten heittää oman maun mukaan vaikka majoneesia, tulista kastiketta tai vaikkapa kuivattua kalaa. Melko halvalla saa annoksen, josta ainakin itse kokosin kolme okonomiyakia. Tilasimme kyytipojaksi myös pari kaljaa ja vaikka matalan pöydän äärellä olikin hankala istua meni ilta silti ihan mukavasti.

Lauantai iltana vuorossa olikin sitten Suomi-Ishikawan ystävyys assosiaaton juhlat. Taksi tuli hakemaan meitä Sakigaken pihalta 6 aikaan ja 20 minuutin ajelun jälkeen saavuimme melko tyyriiltä näyttävän hotellin eteen. Vietimme hetken aikaa hotellin aulassa puhumassa assosiaation sihteerin kanssa, jonkä tehtävänä oli näköjään kaitsea meitä. Muut suomalaiset rupattelivat ihan helposti hänen kanssaan, mutta itse ymmärsin ehkä yhden viidenneksen hänen puheestaan. Olisi ehkä pitänyt alun perusteella varautua tulevaan, mutta enhän minä sitä tehnyt. Hetken päästä menimme hissillä ylimpään kerrokseen ja meille varattuun saliin. Salissa oli ruoka ja juomatarjoilut mistä olinkin hyvin mielissäni. Kaikki muut vieraat olivat kuitenkin juhlatamineissa, eivätkä he puhuneet suomea taikka kovinkaan hyvin englantia. 10 minuutin kuluttua kun suurin osa vieraista oli saapunut paikalle olikin sitten vuorossa vaihtareiden itsensä esittely, japaniksi, lavalla kaikkien edessä mikrofoniin puhuen. Minä sain tietysti kunnian olla ensimmäinen joten astuin lavalle ja tuttuun tapaan jäädyin aivan täysin. Pää ei kertakaikkiaan suostunut toimimaan, joten hetken mumistuani siinä jotain ja pyydettyäni anteeksi japanintaitoani he päästivät minut menemään. Seuraavat kaksi tuntia olikin sitten vapaata seurustelua ja siinä vaiheessa olin saanut hieman juomista ja kahdenkesken jutellessani saninkin vähän puhuttua japania. Monen valokuvan ottamisen, parin puheen, kahvikuppi lahjan ja vielä parin valokuvan jälkeen juhlat olivatkin ohi ja taksi vei meidät takaisin Sakigakeen. Sen jälkeen menin takaisin huoneeseeni ja avasin kaljan.





Ja ainiin, tuli käytyä parturissa.

Kävin Yliopiston jätjestämällä reissulla Notossa, eli tämän Ishikawa prefektuurin pohjoisessa sijaitsevalla niemimaalla. Noto on sitä aitoa japanilaista maaseutua, eli peltoja, metsää ja ikääntyvää väestöä, kun kaikki nuoret muuttavat pois. Nähtävää ja tehtävää siellä silti on paljon ja vastavalmistuneen luotijunareitin myöstä koko Ishikawan alueen turistielämä on alkanut kohentua. Bussi lähti aamulla puoli yhdeksän aikaan ja asemalle piti kokoontua kahdeksaksi. Siinä oli hieman ongelmia, sillä viikonloppuisin ensimmäiset bussit ilmestyvät kampukselle noin kymmenen aikoihin. Onneksi saimme parin vaihtarin kanssa kyydin yhdeltä auton omistavalta RA:lta. Hän ajoi meidät paremmalle pysäkille, josta jatkoimme sitten matkaa asemalle päin. Asemalle kokoontuivat kaikki paitsi yksi ranskalainen vaihtari ja lopulta lähdimme matkaan ilman häntä. 15 minuutin ajon jälkeen käännyimme kuitenkin takaisin hakemaan hänetkin asemalta. Pari tuntia ajelimme kohti pohjoista ja päädyimme Wajiman kaupunkiin. Skottivaihtarin mielestä paikka oli enemmänkin kylä. Vietimme aikaa hieman paikallisessa marketissa, jonka jälkeen lähdimme suraavaan kohteeseen. Matkalle näytti osallistuneen pelkkiä vaihto-opiskelijoita, joillakin enemmän japanin taitoa kuin toisilla.

Marketin jälkeen söimme lounasta. Paikallisen ravintolan eteen kokoontuessamme huomasin kuinka kaikki sisälle kulkevat japanilaiset olivat pukeutuneet juhlallisesti. Taidettiin käydä syömässä vähän kalliimassa paikassa kuin olisi itse tullut käytyä. Ruoka oli Japanin ja Ishikawan alueen perinteiden mukaista. Sitä oli paljon, mutta se koostui pienemmistä annoksista, jokainen hieman erilainen kuin toinen. Skottivaihtari ei oikein tykännyt kasvispainotteisesta ruuasta, mutta ranskalainen vegetaristi vaihtari taisi olla siitä ihan mielissään. Ruuan jälkeen kävimme lakkaustyöpajalla, jossa valmistettiin kaivertamalla ja pinnoittamalla hienoja käyttöesineitä. Saimme itsekkin kaivertaa syömäpuikkoihin kuvioita, jotka viimeisteltiin kultapölyllä. Saimme myös pitää valmistamamme syömäpuikot, joita pääsee käyttämään kolmen päivän kuluttua, kun lakka on kuivunut. Omista syömäpuikoistani ei tullut kovin hääppöisiä, mutta mielenkiintoista ajanvietettä se silti oli.

Laukkauspajan jälkeen siirryimme taas bussiin, mutta tällä kertaa matka ei kestänyt kovin pitkään. Päädyimme pienen talon pihaan, jonka sisällä näytti olevan keittiö. Kävi ilmi, että siellä valmistetaan Mochia, eli japanilaisia riisikakkuja. Pääsimme myös itse kokeilemaan milllaista on niitä valmistaa perinteisellä menetelmällä. Menetelmään kuului puuastiassa olevan riisimassa takomista puisella vasaralla, smalla kun vieressä toinen yritti lyöntien välissä käännellä riisiä, ettei se tarttunut kulhoon kiinni. Kaikki saivat koittaa vuorollaan, mutta Japanissa on vielä ainakin perinteisissä hommissa jako miesten ja naisten välillä, joten miehet takoivat massaa ja naiset siirtelivät sitä. Valmiin massan kanssa pääsivät kyllä kaikki toimimaan ja pyörittelemään riisikakkuja. Myöhässä tullut ranskalainen vaihtari myös onnistui vahingossa hajottamaan yhden vasaran, mutta onneksi toinen löytyi tilalle. Valmistimme kahdenlaisia riisikakkuja ja vaikka molemmat olivat hyviä, maistuivat vaaleanruskealla mausteella maustetut hieman paremmalta. Se ei tietenkään johtunut siitä, että olin itse mukana niiden valmistuksessa.

Riisikakkujen valmistuksen jälkeen siirryime taas bussiin ja noin 45 minuutin ajon jälkeen pääsimme Shunran-No-Satoon, joka oli vielä pienempi kylä hieman vuorille päin mentäessä. Siellä kokoonnuimme kasaan ja saimma kuulla että 3000 jenin maksu olikin liian hyvää ollakseen totta. Meidät jaettiin ryhmiin ja jokainen ryhmä sai tehtäväkseen miettiä, miten Ishikawan aluetta voisi promota muualle maailmaan. Seuraavana päivänä olisi edessä jokaisen ryhmän tuotoksen esittely. Meidät jaettiin ryhmiin näköjään englannin kielen taidon perusteella, sillä itse oli osana ryhmää, jossa kaikki osasivat kyllä hyvin englantia, mutta kukaan ei ollut natiivi puhuja. Skottivaihtari jakoi ryhmänsä englantilaisen ja kahden aussin kanssa. Minun ryhmäni päätti promota Ishikawaa iäkkäämmille ihmisille ja ehdotimme eräänlaisen paketin joka sisälsi kaiken tarvittavan informaation ja matkustusalennuspassin luomista.

Lähdimme eteenpäin vasta kun ulkona oli tullut pimeä. Kävimme ensin paikallisessa majatalossa syömässä perinteisen päivällisen. Taas lisää kasviksia ja kalaa. Oikein hyvää ruokaa ja kun majatalon isäntä tuli käyskentelemään keskuuteemme oluttölkin kanssa, sai myös skottivaihtari hymyillä, kun isäntä lahjoitti osan oluestaan hänelle, kun reissun valvojat eivät huomanneet. Pimeys olikin myös ihan hyvä juttu sillä ajomatkan jälkeen pääsimme ihastelemaan vuorenrinteeltä käsin alapuolella olevia valaistuja riisipeltoja. Se oli varmasti koko reissun kohokohta, mutta harmillisesti kännykän kamera ei oikein tee siitä otetuille kuville oikeutta. Taas yksi asia joka on Japanissa itse koettava, jotta siitä saa oikean näkemyksen. Peltojen katselun jälkeen ajoimma takaisin Wajimaan, jossa kävimme kuuntelemassa perinteistä japanilaisten rumpujen soittoa. Tällä soittelulla oli myös vähän enemmän taustatarinaa, sillä soittajat olivat kaikki pukeutuneet demoneiksi. Näköjään ennenmuinoin viereisen Uesugin klaanin hyökätessä Notoon olivat paikalliset laittaneet maskit päähän ja levää hiuksiin ja pelotelleet sotilaat pois rumpuja soittamalla. Vaatii kyllä hyviä käsivarren lihaksia pitää samaa nopeaa rytmiä rummulla yllä koko esityksen ajan.

Soittoesityksen jälkeen ajoimme takaisin Shunran-No-Satoon, jossa jakauduimme pieniin ryhmiin ja majoituimme sitten paikallisten asukkaiden koteihin. Oma majoituspaikkamme oli vanha japanilainen talo, paperisine seinineen ja kaikkineen. Talon asukkaina oli iäkkäämpi pariskunta ja heidän ystävänsä, jotka olivatkin kaikki oikein mukavia ja ystävällisiä. Jokaiseen porukkaan oli myös jaettu valvoja ja omaksi valvojaksemme sattui onnekkaasti reissun tulkki, jonka avulla keskustelimme hieman kanta-asukkaiden kanssa, mutta kun aamulla oli ollut aikainen herätys, niin kaikki siirtyivat melko nopeasti nukkumaan. Itse kuitenkin keskustelin vielä hieman saksalaisen ja aussin kanssa, joka puolestaan oli tuonut mukanaan taskumatissa hieman viskiä. Yömyssyn saattelemana menimme sitten lopulta nukkumaan.

Seuraavana päivänä heräämisen jälkeen söimme aamiaista ja lähdimme takaisin jonkinmoiseen entiseen kouluun, joka toimi kokoontumispaikkanamme. Siellä pidimme jokaisen ryhmän esityksen ja paikallisten pienen puheen ja laulun jälkeen lähdimmekin jo takaisin kohti Kanazawaa. Suosittelen kyllä kaikille lämpimästi Notossa käymistä ja taidan itsekkin tulla joskus takaisin nauttimaan oluesta majatalon isännän kanssa.

Yliopiston festivaali on nyt ohi ja samalla myös loma. Mukavat viisi päiväähän ne olivat ja vaikka ei tullut matkusteltua, niin tekemistä silti riitti. Kävin melkein jokaisena päivänä ainakin vähän kiertelemässä festivaalialueella ja monena iltana lähdimme vaihtariporukan kanssa kiertelemään myös kaupungilla. Festari itsessään piti sisällään suurimmaksi osaksi yliopiston opiskelijakerhojen ylläpitämiä ruokakojuja, musiikkiesityksiä ja muita näyttelyitä. Humanistien puolen iso aukio oli varattu teltoille, joista opiskelijat myivät valmistamiaan ruokia tai tavaroita. Ulkona oli kojujen lisäksi myös kaksi lavaa esityksiä varten. Toinen musiikkia ja toinen pelejä ja tanssia varten. Musiikkiesityksiä oli myös General Lecture Hallin sisällä, sekä humanistien ruokalan alakerrassa. Pääosassa kaikki näyttelyt olivat GLH:ssa ja niiden aiheet vaihtelivat laajasti. Näin ainakin ampumakerhon, mangakerhon ja jonkinmoisen junakerhon näyttelyt. Myös peleille ja kansainvälisille asioille taisi olla omien kerhojensa näyttelyt. Parhaiten tehdyt taisivat olla neljännessä kerroksessa sijainnut kummitushuone, josta skottivaihtari miltei juoksi karkuun, sekä yliopiston elokuvakerhon tekemä maiosvideo, jossa soi taustalla Persona nelosen musiikkia.

Festari kesti parisen päivää, mutta aina viiden aikoihin kaikki laitettiin hetkeksi kasaan ja tapahtuma jatkui sitten suraavana päivänä. Lähdimme noihin aikoihin sitten yleensä kaupungille, kun kerran oli aina porukkaa kasassa. Pari uutta baaria löytyi ja kävimme myös parissa keskustan isossa vaatekaupassa. Keskustan läheltä löytyi myös jokin itseään Japanin toiseksi parhaaksi melonpan-kojuksi itseään kutsuva paikka, joten pakkohan sitä oli sitten maistaa. Melonpan on siis jotain pullan ja leivän välimuotoa, makeaa, rapeaa päältä ja pehmeää sisältä, sekä yleensä todella hyvää. Jäätelön kanssa maistui kyllä oikein hyvältä, joten arvonimi voi hyvinkin olla ansaittu. Jonoakin oli vähän, joten taitavat paikallisetkin olla samaa mieltä. Nimeä en kuitenkaan vielä ymmärrä, sillä se ei näytä eikä maistu melonilta, vaikka nimi siihen viittaa. Pian on vuorossa Noton reissu. Sen jälkeen ei ainakaan ole tiedossa vähään aikaan mitään jännittävää. Toisaalta taas monet vaihtarit saivat nyt ensimmäisen erän apurahoja, joten saattaa olla että niille löytyy jotain käyttöä.